Alla vanhempi kirjoitukseni, joka on lähellä sydäntäni.

Meidän toiveemme

Olen aina miettinyt tuleeko minusta koskaan äitiä?! Ensin pelkäsin jos tulisin raskaaksi ja mietin kaikkea sitä mitä lapsiin liittyy; täydellinen vastuu pienestä ihmisestä, esimerkkinä oleminen, vaipan vaihto, vauvan itku jajaja... listaa voisi jatkaa loputtomiin.

Kun sitten tapasin nykyisen mieheni, maailmani muuttui. Katsonta kantani kaikkeen muuttui ja sydämessäni tunsin tyhjyyttä. Minulla oli niin paljon rakkautta, jota en päässyt jakamaan.

Naimisiin mentiin ja alettin tehdä lasta. Siis tehdä. Mikä ihmeen sana sekin on ja miten se sopii siihen miten lapset saavat alkunsa, mutta...

Aikaa kului ja kului ja pikkuhiljaa se mitä makuuhuoneessa tapahtui oli tekemistä. Ei siinä ollut enää kysymys siitä, että kaksi ihmistä rakastaa toisiaan, vaan seksistä tuli suoritus jossa oli vain yksi päämäärä; vauva. Ja vaikka me kuinka teimme ja teimme niin ei mitään. Tässä vaiheessa epävarmuus ja pelko muuttivat meille asumaan. Sängyssä oli siis minä ja mieheni ja kasa kaiken maailman tunteita, jotka kaikki negatiivisia. Ja jokaisen kerran jälkeen olo ei ollut enää hyvä vaan pelokas, epävarma... Mieleen hiipivät ajatukset, entä jos me emme saa lasta ikinä... Mihin laitan tämän kaiken rakkauden? Miten meidän avioliiton käy? Mitä muut ajattelevat? Kyllä ihmismieli on jännä... "Mitä muut ajattelevat" Mitähän helvetin väliä silläkin oikein on...?

Mitä pidemmälle aika kului, niin alkoivat kyselyt ja utelut; Milloin Teille tulee oma vauva? No joko kohta on pullat uunissa? Emme osanneet vastata, koska emme tienneet vastausta.
Kun vihdoin hyväksyimme tosiasian, että nyt on jotakin jossain vialla ja meidän on tavattava lääkäri päätimme, ettemme asiaa salaa, koska tämä ei ole meidän vika... Kun joku kysyi, vastasimme rehellisesti, että jotain on pielessä ja emme saa lapsia... Niin. En tiedä oliko se fiksu veto, koska siinä vaiheessa kaikki itsensä lääkäriksi luokitelleet ihmiset alkoivat neuvoa; Älkää jännittäkö, Älkää sressatko, Älkää yrittäkö niin sitten se onnistuu, Te varmaan teette sitä väärin (miten helvetissä "sitä" voi tehdä väärin?), Makaa selällään jalat ylhäällä jne. Kyllähän minä ymmärrän, että ihmiset tarkoitti hyvää, mutta joskus siis joskus pitäisi olla hiljaa. Ja olen itsekkin syyllistynyt noihin lauseisiin. Ystäväni ihmetteli minulle asiaa, kun he eivät miehensä kanssa saaneet vauvaa niin käytin samoja kuluneita lauseita... Olin silloin tyhmä ja nyt ymmärrän sen. Minun onnekseni ystäväni sai lapsen ja minulla on kunnia toimia kummina.

Lääkäriin saimme lähetteen nopeasti ja kutsut tutkimuksiin tuli myös nopeasti. Yritin tutkia mahdollisimman paljon asiaa netistä ja selvittää minkälaisia jonoja lapsettomuus tutkimuksiin on.... lapsettomuus... tuo sana saa tänäkin päivänän ihoni kananlihalla ja voimaan fyysisesti pahoin. Netistä löysin paljon hyvää tietoa ja no tietenkin myös ei niin hyvää. Sitä oppi ihmeellisesti suodattamaan saamaansa informaatiota, jotta osasin pitää toivoa mahdollisimman korkealla ja olla kauhistumatta liikaa, mutta siis lääkäriin tiemme kävi.

Ensimmäiseksi menimme Helsinkiin lapsettomuus polille, joka oli siis kaupungin oma. Tutkimukset olivat pitkiä ja kaiken kattavia, haastattelu, verikokeita, aukiolotutkimuksia, kivesbiopsiaa ja vaikka sen mitä... Jokaisen tutkimuksen myötä tajusimme asiaa enemmän ja enemmän. Ymmärsimme, että tässä sitä ollaan, jossain on vikaa, mutta luovuttaminen ei ollut vaihtoehto. Me halusimme vauvan ja tekisimme hänen eteensä kaikkemme, ihan kuin olisimme jo rakastaneet lastamme jota meillä ei ollut. Tutkimukset olivat epämiellyttäviä ja kivuliaita, mutta me olimme päättäneet katsoa kaikki kortit. Me halusimme niin kovasti lasta, että vaikka miten koski niin itkin hiljaa tutkimus pöydällä ja ajattelin syntymätöntä lastani, ajattelin, että mikään ei estä minua eikä miestäni... Ei mikään.

Sitten tuli kutsu polille... Kutsussa huomautettiin, että toivomme Teidän tulevan yhdessä. Vatsaani väänsi ja oksetti, mutta esitin reipasta, esitin vahvaa.

Menimme yhdessä ja jälkikäteen voin vain todeta, että onneksi. Huoneessa oli lääkäri, hoitaja ja me ja meidän toiveemme. Meidän toiveemme vauvasta. Lääkäri katsoi ja alkoi puhumaan, olen pahoillani mutta Te ette voi saada lasta. Te ette voi saada yhteistä lasta, koska miehen elimistö ei tuota siittiöitä, ei yhtään. Kaikki kolme näytettä ovat negatiivisia, olen pahoillani... Sillä hetkellä maailmamme sortui... Me vain halusimme lasta... Me olimme työssäkäyvä pariskunta, jolla oli oma talo, farmari auto ja kultainen noutaja... Meillä oli kaikki jo valmiina. Me olimme sellainen perhe niin kuin elokuvissa, ei meille voinut käydä näin, mutta niin kävi.... Ja siitä hetkestä lähtien elämäämme saapui katkeruus ja viha...

Katselimme kaupassa onnellisia pariskuntia lasten kanssa ja ajattelimme että miksi... MIKSI? Luimme lehdestä lasten huostaanotoista, lasten hädästä, kun vanhemmat eivät huolehtineet heistä. Luimme vapaaehtoisesta lapsettomuudesta ja mietimme miten kukaan voi olla vapaaehtoisesti lapseton... Ystävämme saivat lapsia ja vaikka olimme aidoisti onnelllisia heidän puolestaan sisällämme olimme kateellisia... Kunnes tapahtui niin, että siskoni, minun siskoni, minun rakas siskoni pyysi meidät kylään ja hän oli omituinen koko ajan... Kunnes hän sai suunsa auki ja kertoi odottavansa lasta. Hänestä näki miten pahoillaan hän oli ja silloin tajusin olleeni itsekäs. Ei siskoni pitäisi olla pahoillaan vaan iloinen, onnellinen... Koko ajan olimme ajatelleet, että me olemme lapsettomuus pariskunta ja me haluamme vauvan, mutta silloin tajusin että se oli itsekkäästi ajateltu. Meidän lapsettomuutemme kosketti monia ihmisiä, koska se asia vaikuttin moneen ihmisiin ja elämään, vanhempiimme jotka toivoivat meille parasta ja että heistä tulisi mummi,pappa, mamma. Sisaruksiimme, jotka halusivat olla tätejä, setiä, enoja, läheisiin ystäviimme... Kaikkiin heihin se vaikutti, koska he rakastivat meitä, he halusivat meille onnea ja kaikkea sitä mitä saduissa on.
Tämän tajuttuamme päätimme, että tästä asiasta ei tule meidän perheen mörköä, joka hallitsee elämäämme. Me emme anna tämän asian tehdä meistä onnettomia ja emme missään nimessä halua, että muut ihmiset joutuvat meidän seurassamme miettimään mitä sanovat. Se ei ole oikein. Ei meitä kohtaan eikä meidän elämässä olevia ihmisiä kohtaan. Ei jonkun vapaaehtoinen lapsettomuus ollut meiltä millään tavalla pois. Jokaisen tulisi elää niin, että hänellä olisi hyvä olla. Ja meidänkin tulisi elää niin, että meillä olisi hyvä olla.

Joten palasimme lääkärin luokse ja aloimme miettimään vaihtoehtoja. Aloimme miettimään mitä me haluaisimme ja mitä sen eteen tulisi tehdä.

Saimme tietää, että minun kroppani toimi niin kuuluikin, joten voisimme yrittää ulkopuolisen lahjoittajan sukusoluilla inseminaatiota. Samalla saimme tietää, että koska tarvitsemme ulkopuolisen lahjoittajan, siirtyy hoitomme yksityiselle sektorille. Tämän kuultuamme mietimme, että miten ihmeessä saamme rahat hoitoihin ja miten saamme järjestettyä työssä käymisen, koska lapsettomuus ei ole sairaus niin työnantaja ei maksa poissaolopäivistä palkkaa, joka taas aiheuttaa rahan menetystä...Mutta minä saan olla kiitollinen työnantajalleni ja esimiehilleni, jotka tukivat asiassa täysin. Sain käyttää ylityötunteja poissaoloihin ja olla pois lyhyellä varoitus ajalla. Toivon, että kaikilla olisi yhtä hyvä työpaikka ja yhtä ymmärtävät esimiehet.

Ensimmäinen inseminaatio tehtiin heinäkuussa ja olimme niin innoissamme ja olimme ihan varmoja, että kyllä onnistuu. Lääkärithän olivat sanoneet, että minun kroppani toimii niin kuin kuuluukin... Odotimme, odotimme ja odotimme. Joka kerta, kun minusta tuntui omituiselta olin aivan varma, että olen raskaana ja sisälläni kasvoi pieni ihminen, mutta sitten se tapahtui. Kuukautiseni alkoivat ja ymmärsimme, että kaikki oli ollut vain meidän suurta unelmaa, me niin halusimme vauvan me niin halusimme olla isi ja äiti. Tuon tapauksen jälkeen tajusimme oikeasti kaiken. Ei lapsia tehdä, ei sitä voi mennä lääkäriin ja asettaa koko taakkaa lääkärin harteille ja olettaa että lääkäri napsauttaa sormiaan ja tadaa tuloksena vauva.

Aloin itkemään ja itkemään. Koko elämämme pyöri minun kuukautisteni ympärillä. Mihinkään ei voinut lähteä laskematta missä kiertoni menee. Päivät kuluivat kiertoa seuraten ja tikuttaen... Siis koko elämämme oli suunniteltu sen mukaan, että me tahdoimme vauvan. Piste. Otin puhelimeni ja soitin äidilleni. Soitin äidilleni ja itkin ja huusin ja itkin. Olin itse lapsi, jonka piti saada puhua omalle äidilleen. Ihan kuin hän pystyisi asialle jotain tekemään. Jokainen tarvitsee äitiään ja äidit ovat ihmeellisiä, he puhaltavat pipit pois ja pelottavat möröt pois. Ja oma äitini sai minut näkemään valon tunnelin päässä. Äiti. Kiitos. Ja häneltä sain neuvon, että ottakaa aikalisä, eläkää ja rakastakaa toisianne. Ja niin me teimme. Seuraavan kuukauden me vain olimme. Emme välittäneet kierrosta tai ovulaatiosta. Emme miettineet mitään muuta kuin toisiamme. Nauroimme ja rakastimme.

Inseminaatio nro 2 tehtiin syyskuussa. Menimme sinne yhdessä ja olo oli rento. Olimme siinä yhdessä ja me tekisimme tämän yhdessä. Muistan jopa odotushuoneessa soineen laulun; Uniklubi - Huomenna -. Toimenpide oli nopeasti ohi ja sitten alkoi odottaminen. Ja me odotimme. En ole ikinä ollut kovin kärsivällinen ihminen, mutta ei ollut muuta vaihtoehtoa. Lääkäri oli antanut jälleen kerran ohjeen, että milloin saa raskaustestin tehdä, mutta en malttanut odottaa vaan tein sen aikaisemmin, tulos oli negatiivinen. Itkin hiljaa vessassa ja piilotin testin. En halunnut vielä kertoa kenellekkään. En halunnut nähdä pettymystä mieheni silmissä. Syytin itseäni ja pelkäsin että hänkin syyttäisi minua.

Aika kului ja hymyilin vaikka sisälläni kalvoi suru. Sitten saapui päivä jolloin lääkärin mukaan olisi saanut testin ja kaikki muut odottivat sitä niin innoissaan. Minua hävetti salaa tehty testini, joten en kertonut siitä vaan tein uuden. Yritin esittää innostunutta, mutta omassa päässäni oli vain kuva negatiivisesta testistä joten en ollut ihan "täysillä" mukana. Menin vessaan ja olin heittämässä tikkua jo roskiin (koska tiesinhän tuloksen), kunnes katsoin sitä. Katsoin ja katsoin. Siinä näkyi hyvin haalea viiva. Näytin sitä miehelleni ja pikkusiskolleni ja emme päässeet asiassa lopputulokseen... Halusimmeko asiaa niin paljon, että näimme omia? Oliko testi viallinen? Mies lähti apteekkiin ja toi kalleimman minkä hän löysi ja teimme sen uudestaan... Ja odotimme ja odotimme... Miten voikaan muutama minuutti tuntua niin pitkältä ajalta. Kun aika oli täynnä hain tikun ja katsoin sitä, siinä oli viiva. Selkeä viiva.

Olin niin onnellinen, että aloin itkemään ja huutamaan. Melkein sohasin pissasella tikulla mieheäni ja siskoani silmään. He yrittivät saada itkuhuudostani selvää ja rauhoittaa minua...Sitten tuli se hetki. Hetki jonka tulen muistamaan aina. He tajusivat, mitä yritin kertoa heille. He ymmärsivät että testi on positiivinen. Se onnellisuus ja ylpeydentunne, jonka näin mieheni silmissä, kun hän ymmärsi tulevansa isäksi oli sanoinkuvaamattoman ihanaa. Se onnellisuus minkä näin siskoni silmistä, jotka olivat kostuneet onnellisuuden kyynelistä oli kaunista. Sillä hetkellä minä olin onnellisin ihminen koko maailmassa.

Odotus aika oli osittain pelokasta, koska tiesimme että on olemassa riskijä ja tälläisissä tapauksessa jotkin riskeistä ovat isommat. Koko ajan puhuimme asiasta avoimesti kaikille. Osa ihmisistä oli hyvinkin uteliaita, koska meillä oli ulkopuolinen lahjoittaja. Me emme asiaa ajattele. Tästä saan kiittää työkaveriani, joka asiasta mainittua sanoi " Vanhemmuus on paljon enemmän kuin geenit. Isyyteen ja äitiyteen kuuluu hoitaminen, rakastaminen ja turvallisuuden tuominen. Se, että Te olette läsnä ja kasvatatte lapsen tekee Teistä vanhempia".

Nykyään tyttäremme on puolivuotias. Edelleen tulee hetkiä, kun hän katsoo minua silmiin niin huomaan kyynelien nousevan silmiini ja olen onnellinen. Olen äiti. Kaiken jälkeen olen äiti ja kaikki ne ikävät kivuliaat muistot ovat vain kaukaisia muistoja. Ne asiat tekivät meistä vahvempia. Ne asiat vahvistivat meidän liittoamme. Ne muovasivat meistä meidät. Ja tiedän, ettei kaikki tapaukset mene näin. Jotkut ihmiset joutuvat luopumaan haaveestaan saada lasta, tiedän sen. Voisin sanoa, että tiedän miltä heistä tuntuu, mutten voi, koska en tiedä. En voi edes kuvitella sitä tunnetta.
Me olemme kiitollisia jokaisesta päivästä, jokaisesta hetkestä. Me olemme kiitollisia läheisistä ihmisistämme, jotka ovat kaiken keskellä jaksaneet kuunnella. Olemme kiitollisia olkapäistä joita vasten olemme saaneet itkeä. Joskus tulee tilanteita, kun sanat eivät riitä. Minulla ei ole sanoja, jolla saisin ilmaistua tätä tunnetta kaikkia Teitä kohtaan, jotka ovat rinnallamme kulkeneet. Joten sanon vain yhden sanan. Kiitos.