Vauvakuume

Toisinaan sitä pysähtyy miettimään, että miksi tämä elämä tuntuu niin epäreilulta.

Tyttäremme on nyt 1v7kk ja vaikka minua silloin synnytyksen jälkeen varoiteltiin vauvakuumeesta niin en osannut varautua näihin tunteisiin.

Kun odotimme tyttöä niin ajattelimme, että kunhan yhden terveen lapsen saamme niin emme toivo mitään muuta, tuntui jopa siltä että toisen lapsen haluaminen on kiellettyä, tuntui siltä kuin jos me haluaisimme tai edes puhuisimme toisesta lapsesta, olisi se joltain muulta pariskunnalta pois. Joltain muulta pariskunnalta, joka olisi samassa tilanteessa kuin me emmekä todellakaan halunneet viedä keneltäkään muulta samaan onneen kuin mitä me saimme tytön syntymän myötä.

Mutta. Nyt tilanne on toinen ja ajattelu tapamme on toinen. Ymmärrämme, ettei meidän haluaminen toisesta lapsesta ole keneltäkään muulta pois. Ymmärrä, että mekin saamme toivoa ja haluta toista lasta ja voi miten me toista lasta haluammekin.Välillä tunnen ihan fyysistä kipua, kun haluan niin kovaan ja niin paljon. Tekisi mieli huutaa kovaan ääneen pahaa oloa pois. Tosin, tiedän ettei se auta mitään.

Miten ihanaa olisi odotttaa jälleen pientä ihmettä, pientä ihmisen alkua. Tuntea ensimmäiset liikkeet, tuntea jälleen se kasvava rakkaus syntymätöntä lasta kohtaan. Tuntea kaikki muutokset omassa vartalossa, jotkut mukavampia kuin toiset, mutta silti tuntea. Tuskailla pahoinvointia, liitoskipuja, turvotusta ja sitä kun kaikissa vaatteissa näyttää samanlaiselta valaalta.

On jännä huomata, miten oma mieli on muuttunut matkan varrella, kun aikaa on kulunut. Kun odotin tyttöä, ajattelin että tähän hommaan en toista kertaa lähde. Olo oli kaamea ja synnytys, noh jokainen synnyttänyt nainen tietää että se sattuu.

Kuvittelin, että olen päässyt siitä katkeruudesta ja kateellisuudesta yli, mitä tunsin pareja kohtaan jotka saivat lapsia ns. perinreisin tavoin, mutta nyt kun vauvakuume on iskenyt niin huomaan ajattelevani ja katsovani odottavia äitejä pienellä katkeruudella. Takaisin on tullut ajatukset, miksi hän miksi en minä? Tiedän järjellä ajateltuna, ettei se ole kenenkään vika tai syy, että meidän tilanteemme on tälläinen, mutta ai että kun se ajatus ottaa vallan, kun se pieni katkeruuden peikko istahtaa olkapäälleni, sitä on vaikea horjuttaa siitä pois. Toisaalta taas, kun näen tuntemattomien ihmisten ja tuttujenkin kuvia ensimmäisistä ultrista tai vastasyntyneistä, tunnen vilpitöntä onnea heidän puolestaan. Toivon, että he osaavat arvostaa sitä pientäsuurta ihmettä, jonka he ovat saaneet, koska jos olen jotain oppinut on se, että lapsia ei tehdä. Lapsia saadaan.

Kyllä meidänkin aikamme tulee, uskon niin.

En vain ikinä ole ollut mitenkään hirveän kärsivällinen ihminen, tai siis en oikeastaan omaa ollenkaan odottamisen jaloa taitoa. Ja tiedän sen, että tässä asiassa ajan on oltava juuri oikea, se auttaa kestämään kaiken sen tulevan myllerryksen mitä asia eteen tuo.

Mikäli siis odotat juuri vauvaa tai vauvasi on juuri syntynyt tai vaikka vauvasi olisi jo täysi-ikäinen, pysähdy hetkeksi ja ajattele. Ajattele häntä ja kuiskaa vaikka vain ajatuksissasi, että rakastat häntä. Hän on suurin ihmeesi, kehen tulet tutustumaan. Hän osa sinua, ihan aina.